Syksy.

Onko aika haaveilut jättää?
Onko aika totuuden viiltävän?

Että yksin pimeässä, kylmässä,
saan kevääseen asti kulkea?

Ilman suuntaa, ilman ystävää?
Ilman valoa, pimeässä, tunnustellen edeten?

Vai saanko seurakseni sinut, 
vaikka haave oletkin.

Tuotko valoa pimeyteeni,
onko taskussasi kynttilä?

 Helvetinmoista huutoa
Sanat tarkoitettu satuttamaan
Miekkana viiltämään, leikkaamaan elämää

Sitten ollaan hiljaa
Käännetään selät 
Ei enää kiinnosta, ihan sama

Hiljaisuus viikon ajan
Viikko, vaikka tuntikin tuskaa
Mutta viikossa ehtii unohtaa

Kaksi vaihtoehtoa
Unohtanut riidan
Unohtanut rakastaa

Ensimmäistä toivon,
mutta koskaan ei voi tietää
 

 Älkää rikkoko sitä! Ettekö te näe että siinä on särö? Ettekö te näe että siihen sattuu? Ettekö te näe, että te olette syy sen kaikkiin ongelmiin? Oletteko te tyhmiä? Se yrittää parhaansa mukaan sulautua joukkoon, se yrittää saada teidän hyväksynnän. Se tekee kaikkea typerää koska se haluaa edes jonkun hyväksyvän sen kokonaan. Arvatkaa vaan oliko se tyytyväinen kun edes joku sanoi välittävänsä siitä. Voisitte edes joskus kertoa sille missä se onnistui, kertokaa sille, että se on teidän parhaita kavereita. Tai jos ette pysty siihen, niin pyytäkää edes anteeksi.

(Lue Aineissa: style-is-war.vuodatus.net/blog/)

Me katsomme kun kuihdut
Me katsomme kun katoat
Me emme ole pahoillamme.
Me sanotaan että voi ei

Mutta emme me oikeasti välitä.

 Junan ikkunasta katselen noita rikkinäisiä sieluja. Pirstoutuneita ihmisparkoja, jotka eri keinoin vielä lisää itseään pirstovat. Laiturilla he istuvat, hukkuvat omaan surulliseen todellisuuteensa jota pullonpohjan läpi katsovat. Haluan kääntää pääni pois, mutta en pysty. Onneksi juna lähtee ja vie minut pois. Laiturille jäävät särkyneet sielut pulloineen ja siellä luultavasti ovat myös huomenna.