Junan ikkunasta katselen noita rikkinäisiä sieluja. Pirstoutuneita ihmisparkoja, jotka eri keinoin vielä lisää itseään pirstovat. Laiturilla he istuvat, hukkuvat omaan surulliseen todellisuuteensa jota pullonpohjan läpi katsovat. Haluan kääntää pääni pois, mutta en pysty. Onneksi juna lähtee ja vie minut pois. Laiturille jäävät särkyneet sielut pulloineen ja siellä luultavasti ovat myös huomenna.