Yön pimeys on hiljainen, kun kömmit varovasti viereeni. Olet lämmin, kun kiedot kätesi varovasti ympärilleni. Painat hiljaa huulesi hiuksiini, varot etten heräisi. Luulet, että nukun.
"Rakastan sua kulta. En osaa sanoa sitä sulle päivisin kun jutellaan, en osaa sanoa sitä sulle kun kävellään käsi kädessä puistoon. Mut mä silti rakastan sua ja sä oot mulle se kaikkein tärkein", kuiskaat. Tunnen kuinka jokin liikahtaa sisälläni ja silmäni kostuvat. En tiedä, kuinka monena iltana olet tätä minulle toistanut. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta kun kuulen sen itse. Painaudun sinua vasten ja yksi pieni, kuuma kyynel karkaa ihollesi. Hätkähdät ja tunnen kuinka yrität pimeässä tavoittaa katsettani, joka tällä hetkellä on suunnattu suljettuihin luomiini.
"Säkin oot mulle tosi tärkee. Mä rakastan sua hirveästi", saan sanottua tukahtuneella äänellä. Rakkaus ja kaikki ihana puristaa rintaani ja olen pakahtua. Voiko näin suuria tunteita ollakaan?

Huomaat heti huolen silmistäni, kun tulet taas yhden pitkän päivän jälkeen kotiin. Kierrät kätesi ympärilleni ja kysyt, mikä minulla on. Änkytän ja huokailen ja revin ajatuksiani joka suuntaan. Lopulta aukaisen suuni ja sanon asiani suoraan, tökerösti.
"Mä oon raskaana". Tunnen, kuinka jähmetyt hetkeksi ja pidättelen kyyneleitä. En todellakaan ole valmis tähän.

Herään sairaalan valkeuteen ja tiedän, että jokin on poissa. Pieni sikiö, josta olisi voinut tulla ajan saatossa ihminen, se on poissa. Tai hän. Makaan hiljaa paikallani ja kuuntelen hiljaisuutta. Oloni on turta. Helpottunut ja revitty, mutta turta. Sairaanhoitaja pistää päänsä sisään ovenraosta. Hän kysyy vointiani, minä kysyn sinua.
"Se nuorimies? Istuu tuolla käytävässä kalpeana kuin lakana. On istunut jo useamman tunnin. Itse asiassa-", hän katsoo kelloaan "-on tainnut istua koko sairaalassaolosi ajan". Hymyilen surumielisesti, sellainen sinä olet. Hoitaja poistuu käytävään ja hetken päästä sinä tulet sisään, vaisuna ja kalpeana, mutta tulet kuitenkin.
"Hei kulta", sanon hiljaa. "Rakastan sinua". Sitten lääkkeet ottavat vallan ja nukahdan.

Yön pimeys on hiljainen, kun kömmit varovasti viereeni. Olet lämmin, kun nostat toisen kätesi lantiolleni. Tiedät, etten nuku. Tämä on ensimmäinen yö kotona sen jälkeen. Emme puhu abortista, itse asiassa tänään emme ole puhuneet oikein mistään. Olet etäinen, mutta luen sinua kuin avointa kirjaa.
"Kulta, mikä on?" kysyn hiljaa ja silitän poskeasi. Voin melkein tuntea sen, kun vedät henkeä sanoaksesi "ei mikään", mutta sitten huokaiset ja olet hetken hiljaa.
"Mä oon vaan niin pettynyt itseeni", sanot sen suoraan. Pimeydessäkin saatan erottaa turhautuneen ilmeesi.
"Sulla ei ole syytä, sä tiedät sen".
"Mutta kun tuntuu siltä. Mä... Mä saatoin sut raskaaksi, mun takia me jouduttiin... sä jouduit..."
"Ole hiljaa", sanon pehmeästi ja painan sormeni huulillesi. "Me selvittiin siitä. Me ollaan kunnossa. Me ollaan yhdessä, eikä meidän tarvitse vielä huolehtia lapsesta. Mä oon hyväksynyt sen, ottanut kokemuksena. Ei se tietty mikään paras ollut, mutta sun vuoksi mä voin tehdä mitä vain."
"Mä vaan en kestä itseäni. On vaan niin syyllinen olo, tai vastuuntunnoton. En mä tiedä!"
"Ihan turhaan on. Sitä paitsi, sä toimit itse asiassa hyvin vastuullisesti. Okei, me molemmaat mokattiin se alku. Mutta sä tuit mua ihan heti ja olit mukana kaikkialla. Sä teit kaikkea ja enemmänkin".
Et vastaa enää, mutta voin melkein kuulla sinun hymyilevän vähän. Painaudun lähemmäksi ja suutelen sinua, ja se suudelma on täynnä rakkautta.

Elämämme on palannut normaaliksi. Olet jälleen oma itsesi. Naurat ja vitsailet, hemmottelet minut piloille ja saat minut tuntemaan oloni loistavaksi. Välillämme kaikki on kunnossa, ehkä jopa paremmin kuin ennen. Yhteiset vastoinkäymiset ovat lujittaneet meitä ja tunnemme toisemme entistäkin paremmin. Osaamme riidellä, emmekä varo rikkomasta toisiamme, koska tiedämme, ettei niin voi käydä. 

Seison ikkunan ääressä ja katselen hämärtyvää iltaa. Auringonlasku on kaunis ja olen juuri aikeissa lähteä ulos, kun ilmestyt äkkiä taakseni ja kiedot kätesi ympärilleni. Katselemme yhdessä auringonlaskua ja tunnen välillämme olevan rakkauden. Käännät minut ympäri ja suutelet rakkaudella ja intohimolla.
"Paskat auringonlaskusta", mutisen ja työnnän sinua varovasti kohti makuuhuonetta. Vilkaisemme molemmat vielä kerran ulos, ennen kuin siirrymme pimeälle puolelle.

Sitähän rakkaus on, katsomista yhdessä samaan suuntaan.