Voi helvetti, älä kuole, mä ajattelin ja katoin sun kuihtuvan. Kaikki se, mitä sä parhaimpina päivinäs joskus olit, oli kadonnu. Sä olit niin pohjalla, onneks taloissa on lattiat, ettei voi enää alemmaksi vajota. Mä en tienny, olisko pitäny itkeä vai kenties antaa sulle kunnon läimäytys poskelle. Huutaa, et HERÄÄ! Sä olit niin menossa elämäs ohi. Ja mä en voinu muuta, kuin katsoa sivusta. Sä sekoilit tosi paljon, sönkötit ja horjuit ja kaikki nauro sulle. Ei se oikeasti ollut hauskaa, ei edes niistä, jotka nauro. Ne esitti, et oli ihan jees, että sä olit siinä kunnossa. Oikeasti ne katsoi sua huolissaan, koitti löytää jotain, jolla auttaa. Koitti antaa käden, mutta niin, ettei kukaan olisi nähnyt. Sillä huumeethan oli ihan jees. Ainakin siinä vaiheessa, kun on juonut itsensä promillen humalaan ja on valmis kokeilemaan kaikkea. Sä sait läimäytyksiä olalle. Mitäs mies! Otitko säkin! Hyvä homma hei! Ota ens kerral vähä vähemmän, ni on kivempaa! Ja me muut vaan kuunneltiin sivusta ja katseltiin niitä rikottuja sieluja, joiden silmien takaa paistoi epäilys, että puhunko mä nyt ihan siitä, mitä mä ajattelen? Väliin tuli loma ja me kaikki hiljaa pienissä mielissämme toivottiin, että sä olisit taas okei. Että loman jälkeen vastaan tulisi se aito, energinen sähläri, jolle oli oikeasti kiva nauraa, jos se mokas. Jonka kanssa naurettiin, kun se mokas.

Että sellaista lähimmäisenrakkautta.